Lunastus

Moni hyvin valmisteltu asia voi kaatua niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin stressiin tai suorituspaineisiin. Varmasti jokainen on joskus, esimerkiksi koulussa, joutunut tilanteeseen, jossa on pitänyt esiintyä yleisön edessä. Kaikki on hyvin suunniteltu ja harjoiteltu, mutta silti epävarmuus iskee.

Kysymykset, kuten ”puhunko selkeästi?”, ”riittävällä äänellä?” tai ”onko esitystapani riittävän kiinnostava?”, pyörivät mielessä esittämisen aikana. Useimmat meistä haluaisivat toteuttaa esityksen ilman yleisöä, ilman omien tai muiden asettamien odotusten lunastamista, ilman epäonnistumisen pelkoa, ilman hyväksytyksi tulemisen painetta.

Huippu-urheilijalle esilläolo ja erilaisten odotusten kohtaaminen on jokapäiväistä.  Olen monesti miettinyt, miten hullunmyllystä selviää myös urheilun ulkopuolisessa elämässä? Vai onko muuta elämää?

Odotukset

Jokainen huipulle pyrkivä urheilija luo väistämättä sisäisiä (omia) ja ulkoisia (muiden asettamia) odotuksia itsestään. Yritetään lunastaa oma päivä- tai kuukausitavoite, tai yhteistyösopimuksessa hyviin suorituksiin sidottu kannustin. Lisäksi pyritään käyttäytymään niin kuin mielikuvaurheilijan oletusten mukaan kuuluisi käyttäytyä.

Odotusten lunastaminen vie paljon energiaa ja suoritukseen panostettuja resursseja. Ei pelkästään ennen suoritusta, vaan myös sen aikana ja sen jälkeen.

Muutamissa urheiluseuroissa, varsinkin joukkueurheilun edustustasolla, urheilijan henkisen hyvinvoinnin tueksi on palkattu urheilupsykologi. Tulokset ovat tuntemieni (jääkiekko- ja jalkapallo-) valmentajien mukaan varsin konkreettisia, esimerkiksi suoritusvarmuuden ja palautumisen tehostumista ja jopa vammojen ja riskien vähentymistä.

Olisi mielenkiintoista seurata esimerkiksi Ruotsin U20 jääkiekkomaajoukkueen palautumista äskettäin päättyneistä MM-kisoista, sillä jokainen joukkueen yksilö on työskennellyt tuhansia tunteja päästäkseen maajoukkueeseen edustamaan maansa parhaimmistoa. Useimmalle asiaan perehtymättömälle Ilta-Sanomien otsikko: ”Pikkuleijonat järkytti Ruotsin pelaajien mieliä – tarjolla kriisiapua” tuntuu lähinnä huvittavalta. Onko se sitä oikeasti?

Varmasti jokainen pelaaja syyttää häviöstä itseään, ja samalla media lyö lisää vettä kiukaalle. Suuren pettymyksen jälkeen itseluottamus on koetuksella ja pahimmassa tapauksessa urheilijan tulisi olla tuntien sisällä uudestaan huippuvireessä, mahdollisesti edustamassa liigaseuraansa. Toisaalta, kuinka moni Pikkuleijonista pystyy nollaamaan voiton jatkaakseen pelaamista kotiseurassaan ilman, että menestys muuttuu ylimielisyydeksi? Me muut, jotka seuraamme tapahtumia TV-ruudun kautta, emme voi tietää, millaisten asioiden kanssa urheilija joutuu painimaan näissä äärettömän vaikeissa tilanteissa.

Entä huipulle tavoitteleva yksilöurheilija, joka ei vielä ole lajinsa eliitissä? Olisiko Nykäsmäisiä ylilyöntejä voitu välttää, mikäli tarjolla olisi ollut ammattiapua ja urheilijan kanssa asioita läpikäyvä yhteisö tai yleisiä moraalikäsityksiä noudattava media?

Oikeanlainen valmennus

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin verkoston (perhe, valmentaja, yhteistyökumppanit, kanssakilpailijat) luomisesta ja ylläpitämisestä. Urheilijalle verkostolla on suuri merkitys, varsinkin isoissa muutosvaiheissa, loukkaantumisen tai menestymättömyyden aikana. Molempien osapuolien välisen kommunikoinnin pitäisi kuitenkin olla aktiivista, jotta yhteydenpidosta olisi hyötyä. Esimerkiksi valmentaja on henkilö, jonka tulee olla ajan tasalla urheilijan henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, sekä hänelle ominaisista tunnetiloista.

Valitettavasti tapahtumasarja, jossa valmentaja kävelee valmennusryhmänsä luokse, ohjaa alkuverryttelyn, aloittaa varsinaisen treenin ja lopettaa treenin, on monelle tuttu. Se tärkein, eli jokaisen urheilijan yksilökohtainen huomioiminen (voinnin tai vireystilan kysyminen) unohdetaan ennen harjoitusten varsinaista alkua ja sen aikana. Miten voi valmentaa tehokkaasti, jos ei tiedä missä kunnossa ja kuinka vastaanottavaisia valmennettavat ovat?

Itselläni on käynyt erittäin hyvä tuuri valmentajien suhteen. Olen päässyt harjoittelemaan pääsääntöisesti motivoivassa ja huolehtivassa ilmapiirissä. Suurimmat huolenaiheeni ovatkin liittyneet lähinnä taloudellisiin resursseihin ja niitä helpottavien tahojen odotusten lunastamiseen. Jos vertaa kaikkia kilpatasolla harjoittelemiani lajeja (golf, uinti, jalkapallo, tennis ja lumilautailu), lumilautailussa valmentajat ovat olleet eniten kiinnostuneita urheilijasta, myös ihmisenä. En tiedä, johtuuko se lajin luonteesta, että halutaan luoda yhdessä liikkuva ”kaveriporukka”, vai mistä? Hyvällä, koko valmennusringin yli ulottuvalla positiivisella ”fiiliksellä” on niin ikään positiivinen vaikutus suoritukseen.

Karkeasti yleistettynä, moniin urheilijan kokemiin ongelmiin toimii mielestäni positiivinen asenne ja usko tulevaisuuteen. Virheet kuuluvat elämään ja urheiluun, oikeastaan ilman virheitä urheilulla ei olisi juurikaan viihdearvoa. Urheiluyleisö jopa vaatii draamaa kiinnostuakseen tapahtumasta tai kilpailusta.

Näihin ajatuksiin…

-H-

PS. Pieni hehkutus Pekka Koskelan ansaitusta nimityksestä vuoden valmentajaksi. En ole     

       varsinaisesti koskaan ollut hänen valmennettavanaan, mutta jokaisella, satunnaisella

       tapaamiskerralla hän kysyy kuulumisia. Positiivisen toiveikas ja vastaanottava asenne saa

       keskinkertaisenkin urheilijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja kasvattaa sitä kautta

       itsetuntoa. Linkki uutiseen