Moni hyvin valmisteltu asia voi kaatua niinkin
yksinkertaisiin asioihin kuin stressiin tai suorituspaineisiin. Varmasti
jokainen on joskus, esimerkiksi koulussa, joutunut tilanteeseen, jossa on
pitänyt esiintyä yleisön edessä. Kaikki on hyvin suunniteltu ja harjoiteltu,
mutta silti epävarmuus iskee.
Kysymykset, kuten ”puhunko selkeästi?”, ”riittävällä äänellä?”
tai ”onko esitystapani riittävän kiinnostava?”, pyörivät mielessä esittämisen
aikana. Useimmat meistä haluaisivat toteuttaa esityksen ilman yleisöä, ilman omien
tai muiden asettamien odotusten lunastamista, ilman epäonnistumisen pelkoa, ilman
hyväksytyksi tulemisen painetta.
Huippu-urheilijalle esilläolo ja erilaisten odotusten
kohtaaminen on jokapäiväistä. Olen monesti miettinyt, miten hullunmyllystä selviää
myös urheilun ulkopuolisessa elämässä? Vai onko muuta elämää?
Odotukset
Jokainen huipulle pyrkivä urheilija luo väistämättä sisäisiä
(omia) ja ulkoisia (muiden asettamia) odotuksia itsestään. Yritetään lunastaa
oma päivä- tai kuukausitavoite, tai yhteistyösopimuksessa hyviin suorituksiin
sidottu kannustin. Lisäksi pyritään käyttäytymään niin kuin mielikuvaurheilijan
oletusten mukaan kuuluisi käyttäytyä.
Odotusten lunastaminen vie paljon energiaa ja suoritukseen
panostettuja resursseja. Ei pelkästään ennen suoritusta, vaan myös sen aikana
ja sen jälkeen.
Muutamissa urheiluseuroissa, varsinkin joukkueurheilun
edustustasolla, urheilijan henkisen hyvinvoinnin tueksi on palkattu urheilupsykologi.
Tulokset ovat tuntemieni (jääkiekko- ja jalkapallo-) valmentajien mukaan varsin
konkreettisia, esimerkiksi suoritusvarmuuden ja palautumisen tehostumista ja
jopa vammojen ja riskien vähentymistä.
Olisi mielenkiintoista seurata esimerkiksi Ruotsin U20 jääkiekkomaajoukkueen
palautumista äskettäin päättyneistä MM-kisoista, sillä jokainen joukkueen
yksilö on työskennellyt tuhansia tunteja päästäkseen maajoukkueeseen edustamaan
maansa parhaimmistoa. Useimmalle asiaan perehtymättömälle Ilta-Sanomien
otsikko: ”Pikkuleijonat järkytti Ruotsin pelaajien mieliä – tarjolla kriisiapua” tuntuu lähinnä huvittavalta. Onko se sitä oikeasti?
Varmasti jokainen pelaaja syyttää häviöstä itseään, ja
samalla media lyö lisää vettä kiukaalle. Suuren pettymyksen jälkeen
itseluottamus on koetuksella ja pahimmassa tapauksessa urheilijan tulisi olla
tuntien sisällä uudestaan huippuvireessä, mahdollisesti edustamassa
liigaseuraansa. Toisaalta, kuinka moni Pikkuleijonista pystyy nollaamaan voiton
jatkaakseen pelaamista kotiseurassaan ilman, että menestys muuttuu ylimielisyydeksi?
Me muut, jotka seuraamme tapahtumia TV-ruudun kautta, emme voi tietää,
millaisten asioiden kanssa urheilija joutuu painimaan näissä äärettömän
vaikeissa tilanteissa.
Entä huipulle tavoitteleva yksilöurheilija, joka ei vielä
ole lajinsa eliitissä? Olisiko Nykäsmäisiä ylilyöntejä voitu välttää, mikäli
tarjolla olisi ollut ammattiapua ja urheilijan kanssa asioita läpikäyvä yhteisö
tai yleisiä moraalikäsityksiä noudattava media?
Oikeanlainen valmennus
Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin verkoston (perhe,
valmentaja, yhteistyökumppanit, kanssakilpailijat) luomisesta ja
ylläpitämisestä. Urheilijalle verkostolla on suuri merkitys, varsinkin isoissa
muutosvaiheissa, loukkaantumisen tai menestymättömyyden aikana. Molempien
osapuolien välisen kommunikoinnin pitäisi kuitenkin olla aktiivista, jotta yhteydenpidosta
olisi hyötyä. Esimerkiksi valmentaja on henkilö, jonka tulee olla ajan tasalla
urheilijan henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, sekä hänelle ominaisista
tunnetiloista.
Valitettavasti tapahtumasarja, jossa valmentaja kävelee valmennusryhmänsä
luokse, ohjaa alkuverryttelyn, aloittaa varsinaisen treenin ja lopettaa treenin,
on monelle tuttu. Se tärkein, eli jokaisen urheilijan yksilökohtainen
huomioiminen (voinnin tai vireystilan kysyminen) unohdetaan ennen harjoitusten
varsinaista alkua ja sen aikana. Miten voi valmentaa tehokkaasti, jos ei tiedä
missä kunnossa ja kuinka vastaanottavaisia valmennettavat ovat?
Itselläni on käynyt erittäin hyvä tuuri valmentajien
suhteen. Olen päässyt harjoittelemaan pääsääntöisesti motivoivassa ja
huolehtivassa ilmapiirissä. Suurimmat huolenaiheeni ovatkin liittyneet lähinnä
taloudellisiin resursseihin ja niitä helpottavien tahojen odotusten
lunastamiseen. Jos vertaa kaikkia kilpatasolla harjoittelemiani lajeja (golf,
uinti, jalkapallo, tennis ja lumilautailu), lumilautailussa valmentajat ovat
olleet eniten kiinnostuneita urheilijasta, myös ihmisenä. En tiedä, johtuuko se
lajin luonteesta, että halutaan luoda yhdessä liikkuva ”kaveriporukka”, vai
mistä? Hyvällä, koko valmennusringin yli ulottuvalla positiivisella
”fiiliksellä” on niin ikään positiivinen vaikutus suoritukseen.
Karkeasti yleistettynä, moniin urheilijan kokemiin ongelmiin
toimii mielestäni positiivinen asenne ja usko tulevaisuuteen. Virheet kuuluvat
elämään ja urheiluun, oikeastaan ilman virheitä urheilulla ei olisi juurikaan
viihdearvoa. Urheiluyleisö jopa vaatii draamaa kiinnostuakseen tapahtumasta tai
kilpailusta.
Näihin ajatuksiin…
-H-
PS. Pieni hehkutus Pekka Koskelan ansaitusta nimityksestä
vuoden valmentajaksi. En ole
varsinaisesti koskaan ollut hänen
valmennettavanaan, mutta jokaisella, satunnaisella
tapaamiskerralla hän kysyy kuulumisia.
Positiivisen toiveikas ja vastaanottava asenne saa
keskinkertaisenkin urheilijan
tuntemaan itsensä tärkeäksi ja kasvattaa sitä kautta
itsetuntoa. Linkki uutiseen
