Urheilun ilo

Viime päivityksestä on jo vierähtänyt tovi. Paljon on tapahtunut, niin omalla kuin muullakin urheilun saralla. Mediassa suurinta älämölöä pitävät olympialaiset, milloin mistäkin asiasta. Uutisoinnissa ollaan välillä aika etäällä varsinaisesta urheilutoiminnasta ja olympialaisten alkuperäisestä tarkoituksesta. Virallisten tulosten merkitys tuntuu olevan toissijaista, tai ainakin niitä on vaikeaa löytää kotimaisten lehtien verkkojulkaisuista, joita itse seuraan aktiivisesti. Urheilusta uutisoiminen skandaalinhakuisesti kyllästyttää ainakin minua lukijana; keskityttäisiinkö välillä mielummin itse urheiluun?

On harmi, että urheilun marginaalilajeissa loistavakaan tulos ei välttämättä riitä uutiskynnyksen ylittämiseen. Jutun arvo katoaa nopeasti kuin mustaan aukkoon, ellei uutiseen liity valtaisaa dramatiikkaa suorituksen ulkopuolelta, esimerkiksi urheilijan sukulaisen tai tuttavan ongelmista.

Olisi virkistävää, jos verkkolehdissä osoitettaisiin vielä enemmän kiinnostusta uusiin lajeihin tai nosteessa olevien urheilijoiden esilletuomiseen hyvässä valossa kuin jauhamiseen toisten yksityiselämästä. Ymmärrän toki, että draama on osa urheilua, mutta se tapa jolla sitä tuotetaan on mielestäni välillä kyseenalaista. Olisiko mahdollista virittää uutisointitapaa positiivisempaan vireeseen ja urheilijaa paremmin kannustavaan muotoon? 

Aivan varmasti jokaisesta suorituksesta löytyisi vielä enemmän myönteisiä asioita, joista saisi kiinnostavia, lukijaa puhuttelevia juttuja. Missä on ylpeys kirjoitettaessa kotimaisesta urheilusta tai vaikka suomalaisesta osaamisesta työelämässä? Onko vastuu kelkan kääntämisestä positiiviseen uutisoinnin suuntaan liian suuri vai pelätäänkö epäonnistumista niin paljon, että kuljetaan mielummin nöyränä, leuka rinnassa?

Esimerkiksi Jenkkilässä urheilijoista ja sikäläisestä osaamisesta uutisoidaan ylistävään sävyyn, epäonnistumisista huolimatta. Amerikkalainen media ja amerikkalaiset ovat ylpeitä itsestään, ja mikä tärkeintä, toisistaan. Realismi ei ehkä toteudu täysin, mutta onko sillä väliä, jos ihmisiin tarttuu se ”you can do it!”-asenne, joka suurella mantereella vallitsee, ainakin urheilun saralla?

Missä on siis suomalaisen median tuki ja ylpeys omiaan kohtaan? Olisiko puolet vuodesta pimeydessä asuvaa kansaa mahdollista kannustaa ylpeyteen omasta olemassaolostaan positiivisen uutisoinnin kautta?

Toisesta näkökulmasta

Oma treenaaminen kohti tavoitteitani on jatkunut hyvin. Lisäksi olen saanut tilaisuuden nähdä urheilua hieman toisesta näkökulmasta. Monien muuttujien kautta olen saanut kunnian olla mukana yhden erittäin korkealla tasolla urheilevan paraolympialumilautailijan, Matti Suur-Hamarin, matkalla kohti Sotshin maaliskuisia paraolympialaisia. Lisämaustetta tuo se, että lumilautakrossi on mukana paraolympialaisissa ensimmäistä kertaa. Taistellaan siis historian ensimmäisistä mitaleista!

Matti on tällä hetkellä oman sarjansa maailman parhaimmistoa. Viimeksi 12.2 hän voitti maailmancup-osakilpailun La Molinassa, Espanjassa. Laskuvauhti Matilla oli jo kohdallaan, mutta kun laskemiseen löytyi mukaan rentous, suoritukset saatiin tasavahvoiksi ja varmoiksi.

Ennen tätä kilpailukautta tiesin paralumilautailusta vain vähän. Tiesin, että parakrossissa kilpailu muodostuu kolmesta aikalaskusta, joista kaksi parasta aikaa lasketaan yhteen. Yhteensä nopeimman suorituksen tehnyt voittaa. Rata on melko lailla vastaava kuin vammattomilla ”able body”-laskijoillakin, mutta laskut lasketaan yksin. Laskijoiden välinen tasoero on huima, mutta maailmancupin kympin kärki on niin nopea, että he pärjäisivät hyvin myös vammattomien kisoissa.

Varsinaista valmennustyötä Matin kanssa on tehnyt lumilautaliiton maajoukkuevalmentaja Juha Guttorm. Oma tehtäväni on ylläpitää Juhan aikaansaannoksia ja parantaa Matin valmistautumista tuleviin kilpailusuorituksiin, keskittyen ehkä enemmän henkiselle tasolle.

Ilon kautta

La Molinan maailmancup -osakilpailuissa vallitseva ilmapiiri yllätti minut täysin. Vastaanotto kilpailijoiden ja valmentajien taholta oli käsittämättömän avointa täysin ulkopuolista tyyppiä kohtaan, eikä verenmakuisesta kilpailusta ollut tietoakaan. Matin väliaikaisesti tiimiinsä adoptoineen aussivalmentajan sanoin: ”Good to have you here! I regognized that Matti needed someone to support him. Unfortunately I must now take off the AustraFinlasia passport from him…” ja perään suuri naurahdus. Toki radalla laskijat tekivät parhaansa, mutta suorituksen ulkopuolella kaikki vaikuttivat olevan yhtä suurta perhettä.

Missään kilpailemassani lajissa en ole kokenut vastaavaa tiimihenkisyyttä, sillä yleensä kaikki kilpailupaikalla tapahtuva tekeminen on suuntautunut vain omien intressien toteuttamiseen ja oman suorituksen buustaamiseen. Itseni mukaan lukien aika monella urheilijalla on opittavaa tällä saralla, nimittäin kanssakilpailijoiden kunnioittamisessa ja auttamisessa. Avoimuudesta ei varmaankaan olisi haittaa myös omaan suoritukseen valmistauduttaessa.

Vaikka monelle paralaskijalle laskeminen on harrastus, toisille se on ammatti. Varsinkin USA:ssa Matin kilpakumppanit ovat suuria tähtiä ja ammattimaista urheilua mahdollistavaa rahallista tukea tulee verkostosta. Yhteistä on kuitenkin se, miten positiivisesti urheilu  ja siihen liittyvät asiat nähdään.

Ugh!

-H-

Lunastus

Moni hyvin valmisteltu asia voi kaatua niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin stressiin tai suorituspaineisiin. Varmasti jokainen on joskus, esimerkiksi koulussa, joutunut tilanteeseen, jossa on pitänyt esiintyä yleisön edessä. Kaikki on hyvin suunniteltu ja harjoiteltu, mutta silti epävarmuus iskee.

Kysymykset, kuten ”puhunko selkeästi?”, ”riittävällä äänellä?” tai ”onko esitystapani riittävän kiinnostava?”, pyörivät mielessä esittämisen aikana. Useimmat meistä haluaisivat toteuttaa esityksen ilman yleisöä, ilman omien tai muiden asettamien odotusten lunastamista, ilman epäonnistumisen pelkoa, ilman hyväksytyksi tulemisen painetta.

Huippu-urheilijalle esilläolo ja erilaisten odotusten kohtaaminen on jokapäiväistä.  Olen monesti miettinyt, miten hullunmyllystä selviää myös urheilun ulkopuolisessa elämässä? Vai onko muuta elämää?

Odotukset

Jokainen huipulle pyrkivä urheilija luo väistämättä sisäisiä (omia) ja ulkoisia (muiden asettamia) odotuksia itsestään. Yritetään lunastaa oma päivä- tai kuukausitavoite, tai yhteistyösopimuksessa hyviin suorituksiin sidottu kannustin. Lisäksi pyritään käyttäytymään niin kuin mielikuvaurheilijan oletusten mukaan kuuluisi käyttäytyä.

Odotusten lunastaminen vie paljon energiaa ja suoritukseen panostettuja resursseja. Ei pelkästään ennen suoritusta, vaan myös sen aikana ja sen jälkeen.

Muutamissa urheiluseuroissa, varsinkin joukkueurheilun edustustasolla, urheilijan henkisen hyvinvoinnin tueksi on palkattu urheilupsykologi. Tulokset ovat tuntemieni (jääkiekko- ja jalkapallo-) valmentajien mukaan varsin konkreettisia, esimerkiksi suoritusvarmuuden ja palautumisen tehostumista ja jopa vammojen ja riskien vähentymistä.

Olisi mielenkiintoista seurata esimerkiksi Ruotsin U20 jääkiekkomaajoukkueen palautumista äskettäin päättyneistä MM-kisoista, sillä jokainen joukkueen yksilö on työskennellyt tuhansia tunteja päästäkseen maajoukkueeseen edustamaan maansa parhaimmistoa. Useimmalle asiaan perehtymättömälle Ilta-Sanomien otsikko: ”Pikkuleijonat järkytti Ruotsin pelaajien mieliä – tarjolla kriisiapua” tuntuu lähinnä huvittavalta. Onko se sitä oikeasti?

Varmasti jokainen pelaaja syyttää häviöstä itseään, ja samalla media lyö lisää vettä kiukaalle. Suuren pettymyksen jälkeen itseluottamus on koetuksella ja pahimmassa tapauksessa urheilijan tulisi olla tuntien sisällä uudestaan huippuvireessä, mahdollisesti edustamassa liigaseuraansa. Toisaalta, kuinka moni Pikkuleijonista pystyy nollaamaan voiton jatkaakseen pelaamista kotiseurassaan ilman, että menestys muuttuu ylimielisyydeksi? Me muut, jotka seuraamme tapahtumia TV-ruudun kautta, emme voi tietää, millaisten asioiden kanssa urheilija joutuu painimaan näissä äärettömän vaikeissa tilanteissa.

Entä huipulle tavoitteleva yksilöurheilija, joka ei vielä ole lajinsa eliitissä? Olisiko Nykäsmäisiä ylilyöntejä voitu välttää, mikäli tarjolla olisi ollut ammattiapua ja urheilijan kanssa asioita läpikäyvä yhteisö tai yleisiä moraalikäsityksiä noudattava media?

Oikeanlainen valmennus

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin verkoston (perhe, valmentaja, yhteistyökumppanit, kanssakilpailijat) luomisesta ja ylläpitämisestä. Urheilijalle verkostolla on suuri merkitys, varsinkin isoissa muutosvaiheissa, loukkaantumisen tai menestymättömyyden aikana. Molempien osapuolien välisen kommunikoinnin pitäisi kuitenkin olla aktiivista, jotta yhteydenpidosta olisi hyötyä. Esimerkiksi valmentaja on henkilö, jonka tulee olla ajan tasalla urheilijan henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, sekä hänelle ominaisista tunnetiloista.

Valitettavasti tapahtumasarja, jossa valmentaja kävelee valmennusryhmänsä luokse, ohjaa alkuverryttelyn, aloittaa varsinaisen treenin ja lopettaa treenin, on monelle tuttu. Se tärkein, eli jokaisen urheilijan yksilökohtainen huomioiminen (voinnin tai vireystilan kysyminen) unohdetaan ennen harjoitusten varsinaista alkua ja sen aikana. Miten voi valmentaa tehokkaasti, jos ei tiedä missä kunnossa ja kuinka vastaanottavaisia valmennettavat ovat?

Itselläni on käynyt erittäin hyvä tuuri valmentajien suhteen. Olen päässyt harjoittelemaan pääsääntöisesti motivoivassa ja huolehtivassa ilmapiirissä. Suurimmat huolenaiheeni ovatkin liittyneet lähinnä taloudellisiin resursseihin ja niitä helpottavien tahojen odotusten lunastamiseen. Jos vertaa kaikkia kilpatasolla harjoittelemiani lajeja (golf, uinti, jalkapallo, tennis ja lumilautailu), lumilautailussa valmentajat ovat olleet eniten kiinnostuneita urheilijasta, myös ihmisenä. En tiedä, johtuuko se lajin luonteesta, että halutaan luoda yhdessä liikkuva ”kaveriporukka”, vai mistä? Hyvällä, koko valmennusringin yli ulottuvalla positiivisella ”fiiliksellä” on niin ikään positiivinen vaikutus suoritukseen.

Karkeasti yleistettynä, moniin urheilijan kokemiin ongelmiin toimii mielestäni positiivinen asenne ja usko tulevaisuuteen. Virheet kuuluvat elämään ja urheiluun, oikeastaan ilman virheitä urheilulla ei olisi juurikaan viihdearvoa. Urheiluyleisö jopa vaatii draamaa kiinnostuakseen tapahtumasta tai kilpailusta.

Näihin ajatuksiin…

-H-

PS. Pieni hehkutus Pekka Koskelan ansaitusta nimityksestä vuoden valmentajaksi. En ole     

       varsinaisesti koskaan ollut hänen valmennettavanaan, mutta jokaisella, satunnaisella

       tapaamiskerralla hän kysyy kuulumisia. Positiivisen toiveikas ja vastaanottava asenne saa

       keskinkertaisenkin urheilijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja kasvattaa sitä kautta

       itsetuntoa. Linkki uutiseen

Lumen poltetta - blogin avaus

Harmaa alkutalvi, vai voiko tätä talveksi edes kutsua? Pakkaspäiviä ei ole ollut eteläisessä Suomessa juuri kymmentä enempää. Tämän blogin kirjoituksissa puhutaan urheilemiseen liittyvistä aihepiireistä. Enimmäkseen talviurheilusta ja sen harjoittelusta.

Kuva: Harold Häkkinen 2013

Tämän lisäksi  etsin keinoja ja kokeilen, miten huipulle pyrkivä urheilija pystyisi suorittamaan laji- ja oheisharjoittelua mahdollisimman kattavasti, sekä varsin pienen budjetin asettamissa rajoissa. 

Käsittelen omasta näkökulmastani urheilijan kohtaamia tunnetiloja, odotuksia ja niiden lunastamiseen vaikuttavia asioita. Urheiluun liittyviä, mutta varsinaisen harjoittelutoiminnan ulkopuolisia asioita,  kuten verkostoitumista ja henkisen valmennuksen merkitystä urheilussa tullaan myös tarkastelemaan.

Lajini on lumilautakrossi, jossa 4-6 laskijaa laskevat mahdollisimman nopeasti maaliin, merkattua rataa pitkin. Rata sisältää hyppyjä, lumikumpuja ja kaarteita. Laskun aikana tapahtuu paljon. Ohituksia, kaatumisia, onnistumisia ja pettymyksiä. Laji on hyvin fyysinen, mutta ennen kaikkea erittäin paljon itsehillintää ja taktikointia vaativa.

Omia saavutuksiani lyhyesti: pari SM-kultamitalia, kasa FIS-pisteitä ja muutamia MM-kisastartteja nuorissa (3) ja aikuisissa (3), joista paras sijoitus 16. (2006).

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi Suomessa vakituisesti asuvalle alppilajien edustajalle muodostuu lajiharjoittelussa vaadittavien suorituspaikkojen niukkuus ja täten todellista kilpailusuoritusta mallintavien harjoitusten toteuttamisen vaikeus.

Huippu-urheilijaksi?

Urheilu on paljon muutakin kuin harjoittelua ja kilpailemista. Se on tunnetilojen välissä seilaamista, suhteiden ja verkostojen luomista, viihteen luomista. Parhaimmillaan lojaali verkosto kannattelee ja kannustaa urheilijaa myös silloin kun menee huonosti tai otetaan suuria riskejä. Valitettavasti suomalaiselle urheilijalle annetaan liian harvoin tukea tällaisen verkoston luomiseen. Näkisin sen olevan yksi tärkeimmistä kehitystavoitteista tulevaisuudessa.

Monissa maissa urheilu ja urheilijan tukeminen nähdään vielä syvällisemmin, yhteiskunnallisena velvoitteena. Hyvänä esimerkkinä voisi pitää vaikka itänaapuriamme, jossa urheiluun panostetaan aivan julmetusti enemmän. Ei pelkästään rahallisesti, vaan ennen kaikkea verkoston rakentamisen muodossa. Ajattelutavan juuret ulottuvat pitkälle Neuvostoliiton aikakauteen, 1900-luvun alkuun, jopa pidemmälle. Tuolloin tukemisen takana oli ensisijaiseti politiikka ja esimerkiksi sodankäyntiin liittyvät syyt, mutta urheilijalle tällainen järjestelmä antoi mahdollisuuksia.  (Idäntutkimus 4/2008)

Suomessa tähän on herätty kunnolla vasta viime vuosina. Suunta on oikea, esimerkiksi yhä useampi urheiluseura panostaa päätöimisen työntekijän palkkaamiseen, jolloin seuratoiminta muuttuu organisoidummaksi ja tehokkaammaksi. Suurimman työn tekevät edelleen vapaaehtoiset, joiden tehtävä selkeytyy ammattimaisemman otteen välittömänä seurauksena. (Liikunta & tiede 5/2012, Pasi Koski)

Kun edellämainitut asiat liittää orjalliseen harjoittelemiseen ja omien tavoitteiden ylittämiseen, tulosta pitäisi ainakin teoriassa alkaa syntymään. Toki onnistumiseen vaikuttaa miljoona muutakin asiaa, kuten urheilijan henkinen hyvinvointi ja siihen liittyvät aiheet. Tulostavoitteiden ja oikeanlaisten harjoittelumetodien valitsemisen asettamat paineet. Niistä aiheista seuraavassa kirjoituksessani.


Oma harjoitteluni...

Kuva: Harold Häkkinen 2013

Aloitin uudestaan säännöllisen harjoittelun marraskuussa 2013. Kuljen kohti pitkän tähtäimen tavoitteita, jotka ajoitan vuosille 2016 ja 2017. Tavoitteena on kilpailla maajoukkuepaikoista. Tulostavoitteet ovat vieläkin korkeammalla.

Edellisestä aktiiviharjoittelukaudesta on kohta kolme vuotta, sillä lopetin säännöllisen harjoittelun kesään 2011. Nämä urheilu-urani hiljaiselon ajat ovat saaneet minut näkemään asioita aivan uudesta näkökulmasta. Ehkä myös siksi, että olen saanut olla mukana valmennustyössä, sen kehittämisessä ja ennen kaikkea, perheenisänä kodin askareissa.


Mahantäyteistä Joulua! :)

...

-H-