Viime päivityksestä on jo vierähtänyt tovi. Paljon
on tapahtunut, niin omalla kuin muullakin urheilun saralla. Mediassa suurinta
älämölöä pitävät olympialaiset, milloin mistäkin asiasta. Uutisoinnissa ollaan välillä aika etäällä varsinaisesta urheilutoiminnasta ja olympialaisten alkuperäisestä
tarkoituksesta. Virallisten tulosten merkitys tuntuu olevan toissijaista, tai ainakin niitä on vaikeaa löytää kotimaisten lehtien verkkojulkaisuista, joita itse seuraan aktiivisesti. Urheilusta uutisoiminen skandaalinhakuisesti kyllästyttää ainakin minua lukijana; keskityttäisiinkö välillä mielummin itse
urheiluun?
On harmi, että urheilun marginaalilajeissa loistavakaan tulos ei välttämättä riitä uutiskynnyksen ylittämiseen. Jutun arvo katoaa nopeasti kuin mustaan aukkoon, ellei uutiseen liity
valtaisaa dramatiikkaa suorituksen ulkopuolelta, esimerkiksi urheilijan sukulaisen tai tuttavan ongelmista.
Olisi virkistävää, jos verkkolehdissä osoitettaisiin vielä enemmän kiinnostusta uusiin lajeihin tai nosteessa olevien urheilijoiden esilletuomiseen hyvässä valossa kuin jauhamiseen toisten yksityiselämästä. Ymmärrän toki, että draama on osa urheilua, mutta se tapa jolla sitä tuotetaan on mielestäni välillä kyseenalaista. Olisiko mahdollista virittää uutisointitapaa positiivisempaan vireeseen ja urheilijaa paremmin kannustavaan muotoon?
Aivan varmasti jokaisesta suorituksesta löytyisi vielä enemmän myönteisiä asioita, joista saisi kiinnostavia, lukijaa puhuttelevia juttuja. Missä on ylpeys kirjoitettaessa kotimaisesta urheilusta tai vaikka suomalaisesta
osaamisesta työelämässä? Onko vastuu kelkan kääntämisestä positiiviseen uutisoinnin suuntaan liian suuri vai pelätäänkö
epäonnistumista niin paljon, että kuljetaan mielummin nöyränä, leuka rinnassa?
Esimerkiksi Jenkkilässä urheilijoista ja sikäläisestä
osaamisesta uutisoidaan ylistävään sävyyn, epäonnistumisista huolimatta. Amerikkalainen media ja
amerikkalaiset ovat ylpeitä itsestään, ja mikä tärkeintä, toisistaan.
Realismi ei ehkä toteudu täysin, mutta onko sillä väliä, jos ihmisiin
tarttuu se ”you can do it!”-asenne, joka suurella mantereella vallitsee,
ainakin urheilun saralla?
Missä on siis suomalaisen median tuki ja ylpeys omiaan kohtaan? Olisiko puolet
vuodesta pimeydessä asuvaa kansaa mahdollista kannustaa ylpeyteen omasta
olemassaolostaan positiivisen uutisoinnin kautta?
Toisesta näkökulmasta
Oma treenaaminen kohti tavoitteitani on jatkunut hyvin. Lisäksi olen saanut tilaisuuden nähdä urheilua hieman toisesta näkökulmasta. Monien muuttujien kautta olen saanut kunnian olla mukana yhden
erittäin korkealla tasolla urheilevan paraolympialumilautailijan, Matti
Suur-Hamarin, matkalla kohti Sotshin maaliskuisia paraolympialaisia.
Lisämaustetta tuo se, että lumilautakrossi on mukana paraolympialaisissa ensimmäistä kertaa. Taistellaan siis historian ensimmäisistä mitaleista!
Matti on tällä hetkellä oman sarjansa maailman parhaimmistoa.
Viimeksi 12.2 hän voitti maailmancup-osakilpailun La Molinassa, Espanjassa. Laskuvauhti Matilla oli jo kohdallaan, mutta kun laskemiseen löytyi mukaan rentous, suoritukset saatiin
tasavahvoiksi ja varmoiksi.
Ennen tätä kilpailukautta tiesin paralumilautailusta vain vähän. Tiesin, että parakrossissa kilpailu muodostuu kolmesta aikalaskusta, joista kaksi parasta aikaa lasketaan yhteen. Yhteensä nopeimman suorituksen tehnyt voittaa. Rata on melko lailla vastaava kuin
vammattomilla ”able body”-laskijoillakin, mutta laskut lasketaan yksin. Laskijoiden välinen tasoero on huima,
mutta maailmancupin kympin kärki on niin nopea, että he pärjäisivät hyvin myös vammattomien
kisoissa.
Varsinaista valmennustyötä Matin kanssa on tehnyt lumilautaliiton maajoukkuevalmentaja Juha Guttorm.
Oma tehtäväni on ylläpitää Juhan aikaansaannoksia ja parantaa Matin valmistautumista tuleviin kilpailusuorituksiin, keskittyen ehkä enemmän henkiselle tasolle.
Ilon kautta
La Molinan maailmancup -osakilpailuissa vallitseva ilmapiiri yllätti minut täysin. Vastaanotto kilpailijoiden ja valmentajien taholta oli käsittämättömän avointa täysin ulkopuolista
tyyppiä kohtaan, eikä verenmakuisesta kilpailusta ollut tietoakaan. Matin väliaikaisesti tiimiinsä adoptoineen aussivalmentajan sanoin: ”Good to have you here! I regognized that Matti needed
someone to support him. Unfortunately I must now take off the AustraFinlasia
passport from him…” ja perään suuri naurahdus. Toki radalla laskijat tekivät
parhaansa, mutta suorituksen ulkopuolella kaikki vaikuttivat olevan yhtä suurta perhettä.
Missään kilpailemassani lajissa en ole kokenut vastaavaa
tiimihenkisyyttä, sillä yleensä kaikki kilpailupaikalla tapahtuva tekeminen on
suuntautunut vain omien intressien toteuttamiseen ja oman suorituksen
buustaamiseen. Itseni mukaan lukien aika monella urheilijalla on opittavaa
tällä saralla, nimittäin kanssakilpailijoiden kunnioittamisessa ja auttamisessa.
Avoimuudesta ei varmaankaan olisi haittaa myös omaan suoritukseen
valmistauduttaessa.
Vaikka monelle paralaskijalle laskeminen on harrastus,
toisille se on ammatti. Varsinkin USA:ssa Matin kilpakumppanit ovat suuria
tähtiä ja ammattimaista urheilua mahdollistavaa rahallista tukea tulee
verkostosta. Yhteistä on kuitenkin se,
miten positiivisesti urheilu ja siihen
liittyvät asiat nähdään.
Ugh!
-H-
